Sitä on tainnut päästä tuudittautumaan liian hyvään, koska meinasi tuottaa ongelmia hoitaa treenit kotiolosuhteissa. Polte-salilla, jossa käyn treenaamassa, toimii upeasti lapsiparkki –  ja kiitos sen on tämä äiti saanut ensi kertaa vuosiin nauttia häiriöttömistä treeneistä jo kuukausia. Valitsen tietoisesti sen lapsiparkista kaukaisimman kulman, jotta en tunnista jälkikasvuni ääniä muiden joukosta. Mikäs siinä urheillessa, kun saa keskittyä vain itseensä ja tekemiseen.

No nyt tilanne oli pitkästä aikaa haastavampi. Miehellä työputki ja lapsilla kooste korvatulehduksesta ja silmätulehduksesta. Eli ei lapsiparkkia, ei sitten millään ilveellä! Ei myöskään lapsijumppaa antibioottihöyryissä siinä äidin ohessa. Meillä on kotijumppa-ajoilta lapsille pikkuruiset leikkipainot, joilla tekevät omia jumppaliikkeitä, kun äiti jumppaa omillaan. Mutta nyt siis nekin sai unohtaa.

Mielikuvitusta peliin ja ei kun hommiin! Hevisaurus äänestettiin kaksi vastaan yksi -äänillä treenimusaksi, ja lapset istuivat sohvalle tuomarin roolissa antamaan äidille pisteitä kahvakuulasuoritteista. Lapset siemailivat treenijuomaa (lue maitokaakaota) shakereistaan ja pisteyttivät varmoin ottein äidin suorituksia. Asiaan kuuluvat kannustushuudot nousivat välillä desibeleissä yli Hevisauruksen. Treenit tuli tehtyä, ja mieli oli kaikilla korkealla. ”Hyvää yötä viimeinen mammutti” tuntui ihan sopivalta biisiltä nauttia hikimärkänä heraproteiinia olkkarin lattialla illan hämärtyessä ikkunan takana.

Ja hei, tuli muuten lähes täydet pisteetkin vielä!