Heti aamulla, kun avasin verhot, se iski: syksy! Ulko-oven avaaminen vahvisti tuota fiilistä – kylmyys tunkeutui hetkessä kesäihmisen luihin ja ytimiin. Ärsyynnyin ja annoin jokavuotisen syysällötyksen vaikuttaa koko päivän kulkuun. Pitkältä tuntuneen päivän iltana olin juoksemassa portaita, vettä satoi kaatamalla, tuuli puhalsi kylmästi ja olin koko päivän ajatellut, että tämä on nyt se syksyn ensimmäinen päivä.

Kiipesin rappuja ylös jalat jo raskaina, kasvojen hien sekoittuessa vesipisaroihin, kun yhtäkkiä huomasin kaiteessa isolla kirjoitetun tekstin: OLETKO ONNELLINEN?

Se pysäytti. Jalat kulkivat edelleen eteenpäin, mutta koko lopputreenin mietin tuota lausetta.

Juoksin, mutta aloin huomata asioita. Yövuoroputkesta toipuva mieheni seisoi ylhäällä lasten kanssa odottamassa omaa vuoroaan ja huuteli välillä ”hyvin menee!”, lapset hyppivät lätäköissä kirkkaan värisissä sadevaatteissaan, sateenvarjot käsissään ja hihkuivat riemusta. Huomasin, että jaksan hyvin. Vaikka treeni alkoi olla jo loppupuolella, voimia oli vielä. Katulamppujen valot näyttivät kauniilta sateisessa ja hiljalleen hämärtyvässä illassa. Sade tuntui kasvoilla, enää ei ollut kylmä. Kroppa oli lämmennyt ja tuntui palvelevan minua hyvin. Sillä hetkellä olin niin hiton onnellinen.

Se oli hyvä kysymys.
Olen vielä kotonakin miettinyt tuota kysymystä ja hetkeä.
Onnellisuus ei ole aina ollut minullekaan itsestäänselvyys.

Olen miettinyt nämä pari päivää miten onnellisuus syntyy. Voinko vaikuttaa siihen itse? Tuleeko onnellisuus ulkoa vai sisältä? Voiko onneni seppä olla joku muu kuin minä? Vastaukset ovat niitä meille kaikille tuttuja kliseitä. Silti oli terveellistä taas kerran miettiä niitä omalla kohdallani. Näen nyt entistä selkeämmin, mistä oma onnellisuuteni syntyy.

Miten on, oletko sinä onnellinen?

Ai niin, pakko vielä mainita, että kotiin päästyäni kaivoin kynttilät, torkkuhuovat ja ihan pikkuruiset jouluvalotkin jo esiin. Hämärässä teekuppi kädessä huovan alta ulos katsellessa se syksykin alkoi näyttää kauniilta, ainakin sinä iltana…