Pidin ensimmäisen ihmepäivän viikolla, jolloin oli työpäivä ja perheen normaalit arkijutut (lue kiire). Aamu alkoi sillä, että torkutettiin herätyskelloa puoli tuntia. Katastrofin ainekset olivat tavallaan jo ilmassa, kun unenpöpperössä yhtäkkiä muistin, että tänäänhän piti olla ihmepäivä. Menin halaamaan miestäni, joka teki aamupalaa. Hän oli selvästi yllättynyt spontaanista eleestäni paniikkiherätyksen jälkeen. Nauroin mielessäni. Ihanaa.

Päätin, että vedän päälleni kaapista ensimmäiset vaatteet, jotka löydän. Ne tuntuivat hyvältä päällä. Menin herättämään lapset ja varoin sanomasta kertaakaan sanaa kiire, vaikka kiirehän meillä oli. Söin aamupalan ja huomasin ajattelevani, että moneltako sitten syön lounaan ja mitä sen pitää olla, jos syön tällaisen aamupalan. Oli helpottavaa huomata, että aivan sama, koska tänäänhän on ihmepäivä.

Lopulta juostiin autoon, ja huomasin, etten ollut ehtinyt kuin vilkaista peiliin ja vetää hiukset ponnarille. Ehdittiin kaikki kiireestä huolimatta eskariin, hoitopaikkaan ja töihin. Ajomatkalla huomasin, kuinka kivuttomasti kaikki oikeastaan meni, kun en alkanut kiukutella siitä, etten löydä mitään sopivia vaatteita, ja kuinka ei ole aikaa laittaa edes tukkaa, kun on niin kiire. Lapset nauroivat koko matkan ja oli parempi mieli itselläkin lähteä jatkamaan, kun ei tarvinnut pyydellä heiltä anteeksi, että oli pahalla päällä. Olin tavallaan askeleen edellä itseäni.

Töissä ollessani huomasin joutuvani kiinnittämään erityistä huomiota siihen, etten puhu omista ulkonäköön liittyvistä asioista, ainakaan negatiivisesti. Mietin liittyykö se siihen, että olen niin ulkonäköpainotteisella alalla. Huomasin tauolla jutellessani työkavereiden kanssa, että muiden suhtautuminen minuun muuttui helpottuneemmaksi, kun en aloittanut valitusta painostani ja siitä, mitä olin syönyt. Onhan se totta, että on raskasta kuunnella, kun joku haukkuu itseään. Eihän siinä voi mukaankaan lähteä, eikä mikään puolustelu riitä toiselle vakuuttamaan toisin. Mieheni on sanonut minulle, että häntä loukkaa se, miten rumasti puhun itsestäni, koska puhun samalla ihmisestä, jota hän rakastaa. Ehkä kyse onkin siitä, että minun pitää oppia rakastamaan itseäni.

Kerroin miehelleni vasta illalla, että pidin ihmepäivän. Oli paljon hauskempaa tarkkailla ihmisten reaktioita, kun he ei eivät tienneet ihmepäivästä. Tästä eteenpäin yritän joka aamu herätessäni olla positiivinen ja tunnistaa negatiiviset ajatukset, jotta voin sivuuttaa ne täysin. Voin keskittyä pitämään huolta minulle tärkeistä ihmissuhteista, jotka ovat nyt kärsineet siitä, että olen pahalla päällä ja aikani kuluu täysin turhien asioiden vatvomiseen. Tahdon olla välitön ja vapautunut, koska huomasin, että muut ihmiset peilaavat täysin omaa käytöstäni. Hyvät asiat alkavat kertautua ja huonot vain jäävät pois.

Tästä on hyvä jatkaa, kun on selkeä keino, jolla jokaisen päivän saa muutettua hyväksi. Jos haluan.