Olen luonteeltani tunnollinen ja helposti armotonkin itselleni. Tähän kun vielä yhdistää voimakkaan kunnianhimon ja äidinmaidosta imetyn ”periksi ei anneta -asenteen”, voitte varmasti kuvitella, miten olen välillä vaarassa lipsahtaa suorittamisen puolelle. Tämä näkyy elämässäni niin opiskeluissa, työssä kuin kuntoilussa, jos en itse osaa välillä viheltää peliä poikki.

Työelämän ja opiskelujen suhteen olen sen osannut säännöllisin väliajoin tehdä. Urheilu onkin sitten toinen juttu! Selittelen kovaa urheiluhaluani kolmella keisarinleikkauksella sekä niistä aiheutuneella isolla vatsan alueen haavatyräleikkauksella. Viimeisen viiden vuoden aikana olen ollut joko raskaana tai toipilaana mielestäni aivan liian kauan. Nyt, kun kroppani alkaa olla terve, en malttaisi mitenkään säästellä itseäni!

Viime keväänä aloin jälleen etsiä kadottamaani kuntoa. Sain suostuteltua mieheni valmentajakseni. Nautin suunnattomasti alusta saakka kovasta treenistä – se tuntui niin hiton hyvältä! Jalkalihakseni olivat välillä nin kipeät, ettei ollut toivoakaan astella rappusia ilman, että jokaisen askeleen näki myös naamastani. Välipaloiksi kävin tamperelaisena tietysti myös Pispalan portaissa. Tein koko kesän ahkerasti, säännöllisesti ja täysin ohjelmasta lipsumatta rankkaa lihaskuntoa. Voin sanoa, että nautin joka hetkestä! Olin tyytyväinen kohonneeseen fyysiseen kuntooni ja nautin liikunnan riemusta.

Syksyn saavuttua olin treenannut omassa mittakaavassan kovaa kuusi kuukautta. Oli pakko myöntää, että on aika huilata hetki.  Olin huomaamattani sujahtanut suorittamaan niin kovasti rakastamaani lihaskuntoharjoittelua.

Mieheni, joka on aina liikkunut monipuolisesti, ravisteli minut näkemään maailman taas värikkäämpien linssien läpi. Hän meni ja osti minulle väkisin polkupyörän, todellisen ”lenkkeilyversion”. En suostunut aluksi edes keskustelemaan aiheesta, kun hän ehdotti hankintaa. ”Kyllähän sinä tiedät, että minä inhoan pyöräilyä”, tokaisin, ja luulin asian jääneen sihen. Eräänä aurinkoisena lauantai-aamuna hän kuitenkin talutti uuden polkupyörän pihallemme. Niin sitä lähdettiin lenkille. Pakko myöntää, että auringon lämmittäessä mukavasti ja syysmaisemien vaihtuessa hyvin rullaavalla pyörällä alkoi pyöräilykin tuntua yhtäkkiä oikein mukavalta. Kotona jouduin myöntämään miehelleni, että olin niin tämän ravistelun tarpeessa!

Nyt aion jonkin aikaa ottaa vähän rauhallisemmin ja harrastaa monipuolisemmin. Muutaman viikon kuluttua voin palata punttien ääreen intoa puhkuen. Luin äskettäin sosiaalipsykologi Janne Viljamaan kirjan ”Pakko saada, addiktoitunut yhteiskunta”. Viljamaa toi hienosti esiin, miten liikuntaankin voi tulla riippuvaiseksi. Suosittelen lukemaan ja pitämään huolta itsestänne!

Jos sinusta tuntuu, että liikunta alkaa liiaksi stressaamaan, kannattaa tehdä niin kuin Viljamaa kehottaa kirjassaan:

Treenatessa:

• Vähennä harjoitustehoasia 30 % ja pidä pari ylimääräistä vapaapäivää viikossa.
• Lyhennä harjoitteluaikojasi.
• Kokeile uusia lajeja, vaikka sauvakävelyä, uimista, pyöräilyä tai melontaa
• Nauti harjoittelusta, älä vedä itseäsi loppuun

Ota vapaata mekaanisesta treenistä:

• Irrota ajatuksesi harjoittelusta, mene rannalle vailla syyllisyyttä
• Lisää hyötyliikuntaa ja nauti ulkoilmasta: liiku pyörällä ja kävellen
• Tee ruumiillista työtä ulkona, hakkaa polttopuita
• Liiku metsässä ja juokse paljain jaloin hiekkarannalla, pelaa rantalenttistä
• Harjoittele ulkona kauniissa ilmassa levytangolla ja leuanvetorekillä. Nostele tukkia pururadalla.
• Osallistu yhteiseen puistojumppaan
• Juokse lenkkiä yhdessä lasten kanssa, kun nämä pyöräilevät
• Ui järvessä tai meressä
• Juokse maastossa ylämäkiätreeniä kohtuullisella teholla
• Kävele suolla tai pelaa suojalkapalloa
• Pelaa golfia tai minigolffia
• Lennätä leijaa ”

Yllämainittuja ohjeita noudattamalla saat varmasti taas kiinni liikunnan riemusta, niin minäkin sain! 🙂

Liikunnan riemua tulevaan viikkoon!